Kunnollinen pitkäsyysauma on lujempi kuin puu sen ympärillä — se osoitettiin luvussa Liitokset. Siksi liiman valinta ei ole lujuuskysymys. Se on kysymys siitä, mitä ympäristö tekee saumalle vuosien mittaan: kosteuden vaihtelu, lämpö ja pysyvä kuorma.
Käsikirja luokittelee liimat rasitusympäristön mukaan kolmeen luokkaan, ja luokkien lupaukset ovat täsmällisiä. Sisäkäyttö kestää lyhytaikaisen korkean kosteuden. Rajoitettu ulkokäyttö kestää lyhytaikaisen liotuksen. Täysi ulkokäyttö kestää liotuksen ja kuivumisen toistuvasti. Ero kahden viimeisen välillä on se, joka ratkaisee terassikalusteen kohtalon.
Tästä seuraa luvun tärkein korjaus yleiseen uskomukseen. Polyuretaani ja epoksi eivät ole «täyttä ulkokäyttöä», vaikka molempia kutsutaan arkikielessä vedenkestäviksi. Käsikirja asettaa ne rajoitettuun ulkokäyttöön. Tällä sivulla olevista liimoista vain resorsinoli yltää täyteen luokkaan — se on veneiden ja liimapuupalkkien liima, ja sen tunnistaa tummanpunaisesta saumasta.
Se ei tarkoita, etteikö PU:lla saisi liimata ulkokalustetta. Se tarkoittaa, että sauma on suunniteltava kuivumaan: kaltevat pinnat, vesi pois liitoksesta, ja pintakäsittely kunnossa. Liiman luokka kertoo, kuinka paljon virhettä rakenne saa sisältää.
Rasitusluokat ja rakenteellisuus: FPL Wood Handbook FPL-GTR-190, taulukko 10-2 sellaisenaan. Avoimia aikoja ja puristusaikoja ei ole tällä sivulla, koska ne vaihtelevat tuotteittain enemmän kuin liimatyypeittäin — ne lukevat pullossa, ja siellä ne ovat oikein. Puristuspaine ja puristinten määrä lasketaan luvussa Liitokset.
Puun massasta 55–65 % on selluloosaa ja hemiselluloosaa, jotka eivät absorboi UV-säteilyä lainkaan. Ne kestävät valoa. Loput 20–30 % on ligniiniä, joka sitoo kuidut toisiinsa — ja juuri se absorboi UV:n.
Pinnan ligniini alkaa hajota muutamassa tunnissa auringossa. Muutos ei näy silmällä, mutta se muuttaa pinnan kemiaa ja siten sitä, miten pintakäsittely tarttuu. Ligniinin hajottua selluloosakuidut jäävät irrallisiksi pintaan ja huuhtoutuvat vähitellen pois.
Kuluminen itsessään on hidasta: noin 6 millimetriä vuosisadassa. Harmaantunut lauta ei siis ole syöty, vaan sen pinnasta on kadonnut ligniini. Tämä selittää kaksi asiaa, jotka muuten näyttävät ristiriitaisilta: harmaantuminen ei ole lahoamista (lahonkestävyys tulee puulajista, ks. Puulajit) — mutta harmaantunut pinta on silti huono alusta uudelle maalille, koska sen pintakerros on irrallista kuitua.
Ja tästä seuraa suoraan se, miksi pigmentti on ainoa oikea UV-suoja. Läpinäkyvä kalvo päästää säteilyn läpi puuhun, jossa se hajottaa ligniinin kalvon alta — ja kalvo irtoaa, koska sen alusta hajosi. Pigmentti pysäyttää säteilyn ennen puuta. Käsikirja sanoo saman lyhyesti: mitä enemmän pigmenttiä, sitä pidempi kesto.
Sama luku antaa kuppaantumiselle säännön, joka on helppo tarkistaa: laudan leveys ei saisi ylittää kahdeksaa kertaa sen paksuutta. Taipumus kuppaantua kasvaa sekä tiheyden että leveys/paksuus-suhteen mukana. Syrjäsahattu lauta halkeilee ja kuppaantuu vähemmän kuin lapesahattu — sama havainto kuin luvussa Puu elää, mutta eri mittauksesta.
Ligniinin hajoaminen, eroosionopeus ja leveyssääntö: Wood Handbook, luku 16, kohta Weathering. Kahdeksan kertaa paksuus on käsikirjan oma luku eikä johdettu.
Jako ei ole tuoteryhmä vaan mekanismi: aine joko imeytyy puuhun tai jää sen päälle kalvoksi. Kaikki muu seuraa siitä. Kalvo kestää kulutusta paremmin, koska kuluu itse — mutta se myös irtoaa, ja irronnut kalvo on korjattava poistamalla. Tunkeutuva kuluu pois vähitellen eikä jätä rajaa, joten sen voi uusia päälle.
Kestävyys ja korjattavuus ovat siis vastakkaiset, ja valinta on sen mukaan, kumpaa arvostaa.
Käsikirjan taulukossa on kaksi havaintoa, jotka muuttavat ulkoverhouksen suunnittelua enemmän kuin tuotevalinta.
Karhea pinta imee käsittelyainetta moninkertaisesti, ja paksumpi kerros kestää pidempään. Ero ei ole pieni: havupuulla kuultava puunsuoja kestää sileällä lappeella 2–3 vuotta ja sahapinnalla 4–7. Hiottu ulkoverhous on siis huonompi kuin sahattu — päinvastoin kuin sisätyössä.
Käsikirjan luvut on laskettu kolmen kerroksen järjestelmälle. Kahdella kerroksella kesto putoaa noin puoleen. Kolmas kerros maksaa kolmanneksen lisää työtä ja kaksinkertaistaa huoltovälin.
Luvut: Wood Handbook, taulukko 16-4, vuosina. Ne on koottu havainnoista Yhdysvaltain keskimääräisessä ilmastossa, joten Suomessa ne ovat suuruusluokka eivätkä lupaus — etelärinteen seinä ja pohjoisseinä eroavat toisistaan enemmän kuin maat toisistaan. Suhteet sen sijaan siirtyvät: sahapinnan etu sileään ja kolmannen kerroksen vaikutus eivät riipu ilmastosta.